Dreikönigsdampf-matka, 1. päivä

Aamulla Helsinki-Vantaan lentoasemalla oli jonoja, muttei niin pitkiä kuitenkaan, että koneesta olisin myöhästynyt. Kakkoslähtöaulan turhatarkastusjono näytti pitkältä, joten suosiolla kiersin vanhan ulkomaanterminaalin turvan kautta, jossa pääsikin lähes välittömästi kourittavaksi.

Lensin tylsästi Frankfurtiin tylsästi Finnairin tylsällä Airbus A319:llä. Suunnilleen puolimatkassa oli jonkin verran turbulenssia (lentoemäntä puhui heitteisestä säästä). Lentopintaa-paria korkeammalla oli tasaisempaa, vaikka jo melkein heti olikin aika aloittaa liuku kohti Frankfurtia.

Lasku suoritettiin noin tuhannen jalan pilvikaton alle, mikä oli jännittävähkön mielenkiintoista. (Jotain hyötyä matkustamon monitorien tietonäytöistäkin.) Laskimme sivukiitotielle kohti etelää, joten standille jouduimme rullaamaan Lufthansan Jumbojettien seassa lähes koko kentän halki. (En jaksa tähän nyt kaivaa tarkkoja kiitotienumeroita.)

Kentällä liityin vuokra-autoon ja piti maksaa pysäköintimaksu. Automaatille ei kelvannut suomalainen kahden euron kolikko, ja ennenkuin ehdin kaivaa esille saksaneuroja, automaatti hylkäsi suorituksen ja sylki pysäköintilipun ulos eikä ottanut sitä uudestaan vastaan vähään aikaan.

Lähdimme ajelemaan etelään, kohti Tübingeniä.

Ensimmäinen pysähdys oli Offenbachin Saturn, josta ostimme filmaustarvikkeita, ja piipahdimme myös neljännen kerroksen CD-hyllyjen liepeillä. Saturnhan on saksalainen kodinelektroniikkaa myyvä liikeketju, jonka myymälät ovat yleensä varsin valtavia.

Matkan varrelle osui myös Darmstadt, jonka rautatiemuseon pihalla kävimme toteamassa, että se oli suljettu.

Mannheimin yliopistokaupungissa kävimme ruokailemassa. Sikäläiset raitiovaunuthan ovat yhden metrin raideleveydellä, joka on käytössä Helsingissäkin. Yhden Düwag-vaunun bongasin, tosin kahteen suuntaan ajettavan, mutta kai sitäkin Helsinkiin tulleiden Manne-vaunujen serkkuna pitää pitää.

Mannheimiläisessä ruokakaupassa se sama kahden euron kolikko jatkoi niskurointiaan ja lipesi viereisessä kassajonossa seisseen miehen jalkoihin. Olin valmistautunut kuulemaan ja puhumaan saksaa sen verran kuin asiakaspalvelutilanteessa vaaditaan, ja yhtäkkiä pitikin ymmärtää ja tulla ymmärretyksi paljon laajemmalti. Hämilleenhän siinä menee. Kirottu kolikko.

Loppumatka Neckartailfingeniin, Stuttgartin eteläpuolelle, posotettiin autobahnia pitkin. Oma viehätyksensä on siinä, että kirjaimellisesti rajoituksetta saa ajella menemään. Liikennettä oli melko paljon.

Pienehköä hotellia jokivarren taajamassa pitää yksityisyrittäjä. Tällaisessa paikassa tuntuu, kuin olisi tullut pitäjäpariskunnan luo vierailulle.

Kategoria(t): Dreikönigsdampf ja Stuttgart 2013, Matkakertomukset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.