Dreikönigsdampf-matka, 2. päivä

Toisena matkapäivänä tutustuimme etukäteen alueeseen, jolla höyryveturit tulevina päivinä liikkuvat, mm. etsimällä kuvauspaikkoja.

Ensiksi kävimme Hechingenin rautatieasemalla, jonne osuimme parahiksi näkemään kaksi Hohenzollerische Landesbahn -rautatieyhtiön junaa.

Hohenzollerische Landesbahn, lyhemmin HzL, on saksalainen, rautatie- ja bussiliikennettä harjoittava yritys, jonka juuret ovat vuodessa 1900. Pääosan sen kalustosta muodostavat Stadlerin Regio-Shuttle RS1 -moottorivaunut, joiden valmistajaksi on merkitty yritysjärjestelyjen melskeessä vuosimallin 1997 vaunuihin Adtranz ja 2003-sarjaan Bombardier.

RS1:t näyttäisivät virallisesti olevan 650-sarjaa, ja HzL käyttää omaa, hieman vanhahtavanoloista merkintää VT2xx (2xx on kylkinumero, joka etukulmassa on nähtävissä ilman VT:tä). Esimerkiksi 650634 on VT238 ja 650637 on VT241. Logiikka näiden välillä lienee olemassa, kun ottaa huomioon, että VT2xx-sarjassa on rakoja, mutta otoksen kokoa pitää kasvattaa, ennenkuin varmaksi voin mennä sanomaan. Jos olisin paikallinen junaspottaaja, saattaisin hyvinkin kerätä listan, jossa olisi kaikki numerot.

Schömbergiin pistäydyimme toteamaan, että siellä oli uusia henkilöautoja lastattuna sekä rautatien autovaunuihin että autonkuljetusrekkoihin. Ilmeisesti ne olivat menossa autokauppoihin, joita tuntui olevan enemmän kuin kylän kokoon nähden olisi ollut tarpeellista. Vaikea oli kuvitella, että niitä olisi siirtokuormattukaan kuljetusvälineestä toiseen pienellä, kaksiraiteisella pääteasemalla, jolla moderni dieselvaihtoveturi siirteli vaunuja.

Rata on aikoinaan jatkunut Schömbergistä Rottweiliin. Nyt emme jääneet harrastamaan ratapenkkaretkeilyä.

Rottweilin asemalla, joka sijaitsee laaksossa, pidimme taukoa remontin keskellä olevassa kahvilassa. Ohitse kulki harvakseltaan sekä HzL:n moottorijunia että DB:n kaksikerroksisia RegionalExpress- eli lyhemmin RE-junia, joita vetivät ja työnsivät 146-sarjan sähköveturit.

146:t, Adtranzin TRAXX2-mallia, toimitettiin DB:lle 2000-luvun alussa. Niitä käytetään tällä seudulla ohjausvaunujen kanssa, eli pääteasemalla ei tarvitse ajaa veturia junan ympäri, vaan kuljettaja vain kävelee toiseen päähän, jossa on vaunu, jossa on ohjaamo, josta junaa voi ajaa.

Sankt Georgenin asemalle saavuimme täsmälleen silloin, kun RE-juna odotti hieman myöhässä olevaa vastaantulijaa. Muutaman kuvan otettuani matka jo jatkuikin.

Tämän jälkeen reitti oli melkoista siksakkia, sekä kirjaimellisesti serpentiiniteiden muodossa, että reitinvalinnallisesti. Välillä nousimme päätieltä pieniä kylä- ja sivuteitä myöten radan varteen arvioimaan kuvauspaikkaa ja laskettelimme samaa reittiä takaisin.

Tiukkoja kiemuroita tekevä, monen tunnelin läpi kulkeva, kaksiraiteinen, sähköistetty rata on nimetty Schwarzwaldbahniksi. Sen varrelle on tehty lenkkeilypolku, jonka levähdyspaikoilla on radan historiasta kertovia plakaatteja. Harmi kyllä, kuvaavia rautatieharrastajia ei ole ajateltu, koska missään ei ollut esimerkiksi porrastettua katsomoa tai kuvaamoa parhaassa kuvakulmassa.

Tribergin asemalla on patikointipolun matkailijakeskus, ja muistomerkkiveturi. Sielläkin olimme sopivasti junan juuri lähtiessä matkaan.

Valo kävi vähiin, joten Hornbergissä nautitun myöhäisen lounaan jälkeen palailimme itään, Tübingeniin, josta huominen show alkaa.

Kategoria(t): Dreikönigsdampf ja Stuttgart 2013, Matkakertomukset Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.