Dreikönigsdampf 2014, 1. päivä

Dreikönigsdampf on Lounais-Saksassa loppiaisviikonloppuisin järjestettävä höyryveturitapahtuma, jonka kohokohtana on kahden höyryvetoisen junan nousu Schwarzwald-vuoristoon rinnakkain. Olin katsomassa loppuhuipentumaa viime vuonnakin, mutta silloin en saanut kunnollisia valokuvia.

Päätin yrittää tänä vuonna uudelleen, ja täällä sitä nyt sitten ollaan, talvilomamatkalla. Matkaseuranani on kaksi muuta rautatieharrastajaa, joten jonnekin väliin saattaa joskus lipsahtaa, että teimme sitä tai tätä.

Nälkä kasvaa syödessä, ja tällä reissulla on tarkoituksenamme Dreikönigsdampf-tapahtuman lisäksi vierailla Stuttgartin tai Münchenin seudulla 103-veturisarjaa bongaamassa, Sveitsissä Lohjan Kalkki Oy:n veturia etsimässä, Leipzig – Oberhof -höyryjunaa seuraamassa ja Puolassa, Wolsztynin höyryveturivarikolla.

Lentoni oli varattu Finnairin numerolla, ja Finnairin väreissä Embraer 190 OH-LKF olikin, mutta lennon operoi Flybe Finland, jolle kone oli jonkinlaisella sopimuksella vuokrattu.

Pimeydessä pilvien päällä oli vähän nähtävää, ja keskityinkin nauttimaan ristikoista ja tarjotuista uudehkoista perunoista ja juustosta. Matkalentokorkeudesta laskeuduttaessa turbulenssi tärisytti pientä konetta huomattavasti ja kirjaimista tahtoi tulla harakanvarpaita, mutta en silti kuvailisi keliä heitteiseksi. Olen kokenut pahempaakin.

Saapuminen Frankfurtiin oli mieleenpainuva. Lasku tapahtui luoteispuolen sivukiitotielle, jonka numerosta minulla ei ole aavistustakaan. Matkustamosta kuului melko hämmästyneitä äännähdyksiä, kun lentokenttä kiitoratoineen, ajoneuvoineen ja  lennonjohtotorneineen ja muine rakennuksineen lipui ohi vasemmalla puolella. Itsekin myönnän ajatelleeni, että kuinkahan tästä pystyy laskun sorvaamaan, ja saanko blogiin Kai Tak -tyylistä hehkutusta. Onneksi perämies oli aiemmin antanut vihjeen odotettavissa olevasta pitkästä rullauksesta.

Frankfurtin terminaalista toiseen siirryin Skyline-automaattijunalla. Kahden lyhyen vaunun pötköjä kulkee kolmen minuutin välein, ja lähtöaika ilmoitetaan kymmenen sekunnin tarkkuudella. Kumipyöräiset, sähköllä toimivat junat kulkevat hissin lailla, ilman kuljettajaa, suljetulla radalla, yläilmoissa, mutta silti niissä on ajovalot! Onhan se kiva, että matkustavaiset näkevät eteensä…

Matkaseurani lähestyi yöpymispaikkaamme autolla toiselta suunnalta, joten junailin vielä itseni Tübingeniin.

Ensimmäisenä tein ICE203:lla lyhyen, puolen tunnin hypyn Mannheimiin. Kalustona oli ICE-juna sarjaa 403, siis kolmatta sukupolvea. Sen suurista huippunopeuksista ei päässyt näin lyhyellä matkalla nauttimaan, eikä istumapaikkaakaan enää löytynyt.

Mannheimistä Stuttgartiin kuljin ICE693:lla, jossa oli ICE2:nen (BR402). Muutaman lyhyen hetken se ehti ajaa 250 km/h, ennen kuin jo oltiinkin Stuttgartissa. Penkkiä en ehtinyt kauaakaan kuluttaa, mutta mukavammalta se tuntui kuin Pendolinon istuin.

Kolmas juna onkin sitten tämä RE22059, jonka työntäjänä on 143-sarjan veturi, Itä-Saksan peruja, käsittääkseni 1980-luvulta. Vaunusto on kaksikerroksisia lähiliikennevaunuja, joita on tehty varsin paljon aikojen kuluessa samalla peruskonstruktiolla, mutta eri versioina. Itse tulin tietenkin ohjausvaunuun, jossa miltei koko yläkerta oli käytettävissäni. Olipa melkoinen kontrasti ensimmäiseen ICE:hen verrattuna.

Tübingenin asemalta muut matkaajat minut hakivatkin eräälle pikkukylälle ja hotelliin.

Kategoria(t): Dreikönigsdampf jne. 2014 Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.