2. matkapäivä: Höyryä Cheshamissa

Tänään oli se päivä, kun Chesamin sivuradalla oli liikenteessä sen 125-vuotisjuhlajuna kahden höyryveturin vetämänä ja työntämänä.

Päivä alkoi toteamuksella, että tähän hotelliin en taida tulla enää toiste. Aamiainen tarjoiltiin niin pienessä tilassa, ettei muiden vieraiden sekaan mahtunut, vaan pöytää olisi pitänyt jonottaa.

Ostin yhdeksän vyöhykkeen pahvisen päivälipun, jotta kesken kiivaimman harrastuksen ei tarvitsisi alkaa miettiä, pitäisikö etsiä jostakin bussi, vai joutuuko maksamaan ylimääisiä enimmäistaksoja.

Ehdin reilusti ennen höyryjunan lähtöä Wembley Parkiin. Kaikkiaan siinä oli kolme eri veturia:

image

Cheshamin päässä oli L150. Sen on rakentanut Great Western Railwayn Swindonin konepaja vuonna 1927, ja se vietti työuransa Lounais-Englannin sivuradoilla. Käytöstä poisto lienee ollut viimeistään 1964, minkä jälkeen se seikkaili monilla omistajilla. Veturi kunnostettiin 2004-07, ja se on monena vuonna osallistunut Puolassa järjestettäviin höyryveturien kokoontumisajoihin. Vuonna 2013 se maalattiin punaiseksi Lontoon maanalaisen 150-vuotisjuhlia varten. Tähän kesään asti se on ollut Bluebell Railwayn käytössä.

Junan länsipäässä oli myös Sarah Siddons. Vuonna 1923 Metropolitan Vickers valmisti 20 sähköveturia Metropolitan Railwaylle. Veturit saivat nimet vasta vuonna 1927, mitä ennen Sarah Siddons tunnettiin vain numerolla 12. Se poistui matkustajaliikenteestä 1960-luvun alussa, kun A-sarjan sähkömoottorijunat tulivat käyttöön, ja oli sen jälkeen varikolla vaihto-, siis vaunujensiirtelytyössä. Eläkepäivät koittivat vuonna 1972.

image

Lontoon päässä junaa oli Metropolitan Railwayn höyryveturi numero 1, joka on viimeinen Neasdenin konepajan valmistama veturi. Vuosi oli 1898, ja MR laajensi liikennekenttäänsä uusia ratoja rakentamalla, joten höyryvetureitakin piti rakentaa lisää. Käytöstäpoisto oli 1960-luvun alussa, minkä jälkeen se oli Quainton Railway Societyn työjunien vetäjänä. Veturi kunnostettiin maanalaisen 150-vuotisjuhlia varten.

Kun saavuin Wembley Parkiin, juna oli juuri lähdössä varikolle täydentämään vesivarantoja, joten oli aikaa etsiä sopiva kuvauspaikka. Pikkuhiljaa laiturille alkoi kertyä englantilaisia rautatieharrastajia, ja kuvausrintama muodostui laiturin länsipäähän, joten siihen minäkin liityin, ja sain sopivat kuvat L150:stä ja Sarah Siddonsista.

Seuraavaksi suuntasin Rickmansworthiin: olin etukäteen katsonut kartasta, että siellä oli rautatien ylittävä silta. Ensimmäinen länteen menevä juna oli menossa Watfordiin, joten jouduin odottelemaan seuraavaa Cheshamin haaralle menevää yhteyttä Moor Parkissa. Ei se haitannut, koska höyryjunakin oli siellä odottelemassa lähtöaikaa.

Rickmansworthissa puolestaan modernin junan piti odotella, että höyryjuna pääsi pois tieltä sivuraiteelle. Kun junani oli päässyt laituriin, kävelin sillalle, ja havaitsin sen hyväksi. Sitten alkoi sataa, ja kävin ostamassa sateenvarjon muutaman kilometrin päässä olleesta supermarketista. Kun tulin takaisin, silta oli jo täynnä kuvaajia, mutta löysin itselleni raon aidanraon kohdalta. Sade yltyi rankaksi, ja sain kuvia, joten hyvinhän se loppujen lopuksi meni.

Valitsemaltani sillalta oli näkymä toiselle ylikululle, mutta ilmeisesti se ei ole yleisön käytettävissä, koska en löytänyt pääsyä sille. Palasin alkuperäiseen paikkaan ja jäin odottamaan, ja tällä kerralla olin ensimmäisenä varaamassa kuvakulmaa. Ohi meni useita S-sarjan junia, joita kuvailin aikani kuluksi.

Höyryjunakin saapui. Se oli juuri tulossa asemalle, joten komeaa höyrypilveä en saanut kuviin, mutta eipä sitä minun mielestäni joka kuvaan tarvitsekaan. Minulle riitti, että sain kuvan Metropolitan 1:stä junan edessä.

Jäin vielä odottelemaan Chilternin saapuvaa 165-sarjan dieselmoottorijunaa, ennen kuin lähdin lounaspaikan etsintään. Täälläkin siis metrot ja lähijunat käyttävät samoja kiskoja.

image

Päivän viimeiseen höyryjunavuoroon menin kyytiin. Sain lipun ja rannekkeen laiturilta, ja astuin osastovaunuun, jollaisista juna muodostui. Vaunussa ei siis ole käytävää ollenkaan, vaan jokaiseen hyttiin käydään omasta ovesta.

Junamatka oli oikein mukava. Ikkunat olivat tietenkin auki, jotta veturien työskentely kuului sisällekin. Ratalinja kulki vihreyden keskellä. Nautiskelin matkanteosta täysin rinnoin, vaikka välillä piti muistuttaa itseäni, että nyt todellakin oltiin radalla, jossa normaalisti kulkee metroja.

Samassa hytissä matkusti kaksi veturimiesharjoittelijaa, joiden kokemuksia eri kalustotyyppeihin perehtymisestä kuuntelin mielenkiinnolla. He olivat kuin kaksiosainen rataosien ja rautatieliikenteen kävelevä sanakirja, esimerkiksi nousu Cheshamista pääradalle on kaltevuudeltaan 1:43 (jos muistan oikein).

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja Harrow-on-the-Hillistä palasin lähijunalla Maryleboneen ostaakseni huomiset matkaliput, ja sen jälkeen hotellille.

Kategoria(t): Höyryä Cheshamissa 2014 Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.