Vestran näkymätön lumiaura

Tiistain aamuvuorossa kävin kolmesti Vestrassa. Lunta oli satanut edellisenä yönäkin melko runsaasti, ja lumen tulo jatkui koko päivän. Varikolta lähtiessäni toivottelin kollegoille kaikkea hyvää, ja pyysin, että tulkaa hinaamaan minut ojasta hetken päästä.

vestra-lumessa

Näkymä ratin takaa HSL-alueen hektiseen kaupunkiliikenteeseen. (Bussin olin pysäyttänyt pysäkille.) Aura tuli, aura meni, minä en nähnyt siitä vilaustakaan. Vestra, 8.11.2016.

VDL:n pyyhkijät olivat jäässä, eikä niihin kevyt kopistelukaan auttanut. Raskaastihan ei kannata kopistella, ettei tuulilasi mene rikki. Puhalluksia päällä pitämällä lasi kyllä pysyi sen verran auki, että pääsin etenemään, mutta kyllä Vestrantiellä maisema muuttui niin lumiseksi, etten tahtonut erottaa, missä tie loppuu ja oja alkaa. Reunamerkitkin olivat valkoisia. Onnettomuus onnessa oli, että olin päivän toinen vuoro sillä suunnalla, ja kovasti toivoin, että edellä menijä olisi älynnyt laittaa takavalot päälle, jos se olisi jäänyt johonkin jumiin. Muuten olisin saattanut törmätä bussin valkoiseen perään.

Lähdin ajelemaan ensimmäistä sivua. Vestrassa ei kovin paljon peltoja olekaan, mutta siitä huolimatta oli kyllä silloin tällöin arvauksen varassa, olenko tiellä vai pellolla. Tiellä pysymisen puolesta puhui kyllä se, että linnunpelättejä tuskin on opetettu nousemaan bussin kyytiin, eli kyllä ne ihan tavallisia matkustajia taisivat olla. Puhelinpylväitä haistellen matka eteni, ja perille päästiin turvallisesti, mikä onkin työni tärkein osa (eikä aikataulussa pysyminen).

Päästyäni taukotilan ääreen oli termoskahvikuppi tyhjentynyt jo sen verran, että kävin hakemassa pari kupposta kuumaa vettä ja valelin sitä pyyhkimien päälle. Näkyvyys parani melkoisesti, mikä olikin hyvä, koska seuraavalla Vestran kierroksella oli työmatkaliikenne pahimmillaan. Varsinkin Vestran suuntaan mennessä tuli henkilöautoja vastaan jatkuvasti, ja kapealla tiellä piti keskittyä tarkasti ojien välissä pysymiseen. Lumimassa oli sen verran päässyt puuroutumaan, että päätin kohtaamistilanteissa laskea nopeuden itseisarvon minimiin (eli pysähtyä), koska pehmeä lumikerros saattaa imaista pienipyöräisen VDL:n tieltä tien sivuun.

Päivän kolmannella kierroksella jo oli tien hoitaja kerinnyt paikalle. Aura-auton jälkiä tosin näkyi vain tien toisella puolella, joten varauduin koko matkan ajan siihen, että se jossakin vaiheessa tulee vastaan. Umpitiehän se Vestrantie on. Kävi kuitenkin niin, etten nähnyt koko masiinaa ollenkaan, mutta siitä huolimatta paluumatkalla oli myös tien toinen puoli käyty auraamassa. Joko se oli juuri jollakin sivutiellä, kun menin Vestraan päin, ja ehti luikahtaa sieltä pois, ennen kuin lähdin takaisin, tai sitten se oli taikurin aikaansaannosta.

Kategoria(t): Työnteko Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.