Mail Rail

Lontoon-matkan kolmantena päivänä tutustuimme Mail Railiin. Mail Rail oli Englannin postilaitoksen maanalainen rautatie, joka kuljetti postia Lontoon postikonttorilta toiselle. Pieni osa siitä on vastikään avattu yleisölle turistikohteeksi.

Mail Rail vaikuttaa suositulta, liput oli loppuunmyyty, kun niitä etukäteen Internetistä yritin ostaa. Jonkin verran lippuja on kuitenkin varattu samana päivänä myytäväksi, ja koska emme halunneet jäädä ilman, olimme liikkeellä heti aamuruuhkan aikaan. (En kehdannut ottaa kuvaa, mutta metrojuna oli tavalliseen tapaan lähes kainalokuoppia myöten täynnä.) Ehdimme lippujonoon kolmansiksi asiakkaiksi, ja saimme liput päivän toiseen junaan.

Mail Rail- junat ovat erittäin pieniä, koska tietenkään tarkoituksena ei ole ollut kuljettaa matkustajia, vaan vain postia. Ahtaimmillaan Mail Rail kulkee vain 2,1 metrin läpimittaisessa tunnelissa, mutta kaksiraiteisilla osuuksilla läpimitta on 2,7 metriä. Metrotunnelien läpimitta on 3,56 metriä, ja sielläkin jo saattaa klaustrofobiasta kärsivää ihmistä ahdistaa. Mail Railin raideleveys on n. 610 mm, metrothan tietenkin kulkevat yleiseurooppalaisella normaaliraideleveydellä, 1435 mm.

Ahtauduimme junaan varikolla, jossa junat ennen vanhaan korjattiin ja huollettiin. Sieltä oli jyrkkä alamäki Mount Pleasantin asemalle, jonka laitureille oli järjestetty audiovisuaalisia näytöksiä, jotka seurattiin junassa istuen. Niiden välissä juna ajoi kierroksen aseman päädyssä olevassa silmukassa, jossa juna voidaan kääntää ympäri.

Junamatkan jälkeen tutustuimme Mail Railin museoon, joka ei ollut kovinkaan laaja. Ennen sähköistettyä rautatietä, 1800-luvun puolella, postia liikuteltiin ilmanpaineen liikuttamilla junilla, siis samaan tapaan kuin apteekkien putkiposteissa lääkkeitä ja markettien järjestelmissä vaihtorahaa.

Nyt turistikohteena olevan rautatien kaivaminen aloitettiin 1915, ja ensimmäiset osuudet avattiin koulutusta varten helmikuussa 1927, tosin täydessä käytössä rata oli vasta vuotta myöhemmin. Radan varteen rakennettiin sen käytössäoloaikana yksi uusi asema; rakennustyöt alkoivat 1958 ja valmista oli 1965. Mail Rail suljettiin vuonna 2003, ja kaikki tavarat ja junat jäivät niille sijoilleen. Turistikohde avattiin yleisölle 5.9.2017.

Museossa oli esillä yksi ”esihistoriallisista” paineilmaradan vaunuista, ja putkipostin periaatetta sai kokeilla demonstraatiolaitteella, ts. lelulla. Nykyaikaisen radan osalta nähtävillä oli useita vaunuja ja vetureita ja lisäksi sai kokeilla mm. rautatien ohjaamista asetinlaitteella, ts. lelulla.

Kadun toisella puolella oli maanpäälliseen postin kuljettamiseen keskittynyt museo, jonka anti ei ollut joukkoliikenneintoilijoille yhtä antoisa. Postiin liittyvien pienesineiden lisäksi esillä oli esimerkki edellä mainitusta ”lääkeputkipostista”, joka tosin toimi sillä hetkellä vain toiseen suuntaan. Staattisten näyttelyesineiden lisäksi oli tietenkin multimediaesityksiä, ja omia postimerkkejäkin sai tehdä. Olihan siellä toki yksi postibussikin. Kuvan Dodge Hi-Line on kuljettanut postin lisäksi harvaan asuttujen alueiden matkustajia, aivan kuten Suomenkin postibussit.

Postin jälkeen oli vuorossa perinteinen joukkoliikennemuseon kirjakauppakäynti. Ruuhkaa oli paljon, ja perinnelinjan 15H (Trafalgar Square – Tower Hill) Routemasterit kääntyivät kesken linjan takaisin, mutta siitä huolimatta pääsimme osan matkasta nauttimaan perinteisestä avotakasiltaisesta bussista ”oikeassa” linjaliikenteessä. Kaksi kilausta rahastajalta ja sitten mentiin, oi niitä aikoja.

Söimme Covent Gardenissa pientä välipalaa, samoin pulut, jotka olivat varsin kesyjä. Katutaiteilijoitakin oli paikalla, ja heidän vitsinsä olivat minun mielestäni edelleen kovin juustoisen oloisia.

”Mikä on nimesi?”
”John.”
”Mistä olet kotoisin?”
”St John’s Woodista.”
”No sun äidillä ei paljon mielikuvitusta ollut.”

Iltaruuhkan aikaan lähdimme kohti Edgewarea, josta kuulemma löytyisi Scania Omnidekka-busseja.

Lontoon katukuvassa näkyy kyllä varsin paljon SP-tyypin Scania Omnicityjä, joissa on ”viitossarjan” N230-alusta. Nämä bussit on rakennettu Puolassa, ja SP tarkoittaneekin Scania Poland. Kuvassa Omni-mallisarjan tutunnäköistä keulamaskia esittelee huonossa kännykkäkuvassa SP40083. Rekisteröintiajankohta on loppuvuosi 2009 tai alkuvuosi 2010.

Englantilaisista rekisteritunnuksista on helppo päätellä rekisteröintivuosi. Maaliskuun alun ja syyskuun lopun välillä vuoden kaksi viimeistä numeroa ovat rekisteritunnuksen numerot. Lokakuun ja helmikuun välillä rekisteröityihin autoihin numeroiksi tulee päättyvän vuoden kaksi viimeistä numeroa, mihin lisätään 50, kuten SP40083:nkin tapauksessa.

Scania Omnidekka, eli SLE-tyyppi, jossa on nelossarjan N94-alusta, on tänä päivänä paljon SP:tä harvinaisempi. SLE:t on rakennettu East Lancs -bussitehtaalla, joka nimensä mukaisesti sijaitsee Itä-Lancashiressä, ja täten SLE on Scania Lancs East. Uskallan väittää, että Omnidekkat rakennettiin alusta loppuun Englannissa, koska ainakin Suomen OmniLahtien alustat tuotiin Lahden autokorille vanerilaatikoissa, eikä kokonaisina alustoina.

Matkustimme linjan 292 reitin päästä päähän. Linjan pohjoispää sijaitsee Borehamwoodissa, Hertfordshiressä, eli Lontoon liikennelaitoksen toimialueen ulkopuolella. Sitä ei kuitenkaan voi verrata HSL:n U-liikenteeseen, koska Borehamwood sijaitsee Lontoon työssäkäyntivyöhykkeellä, ja Oyster kelpaa siellä vallan mainosti. Huomasin kuitenkin, että pysäkkikatokset ja -kyltit vaihtoivat rajalla tyyliä.

292:n eteläpää on Colindalen ostoskylässä, josta jatkoimme matkaa hotellille kahdella tutunkuuloisella linjalla (332 ja 32). Tie oli suoraa ja tylsää, mutta vaihtopaikaksi valitsimme Cricklewoodin, jossa bussivarikko on rakennettu kolmioraiteen keskelle. 332:n kuljettajaa vaihdettiin varikon kohdalla, ja ajoa jatkamaan tullut kuljettaja ajoikin varsin vauhdikkaasti hybridi-Enviroaan.

Lontoossahan on varsin vähän taajamarajoitusta alempia aluenopeusrajoituksia, eli hieman pienemmilläkin asuinkaduilla saa painella menemään 30 mailia tunnissa, mikä muualla maailmassa tarkoittaa noin 48 kilometriä tunnissa. Ylinopeutta ei siis varsinaisesti ajettu, mutta silti ihmettelin punaisiin valoihin kiiruhtavaa ajotapaa, joka tuntuu olevan varsin yleinen sikäläisten autoilijoiden keskuudessa.

332 jätti meidät Paddingtonin aseman pohjoispäähän, josta oli näkymä laitureille. Joka hetki siellä tuntui muutama dieselsuurnopeusjuna seisovan. Päivä oli ollut pitkä, ja lepo tuli tarpeeseen.

Kategoria(t): Joukkoliikenneharrastus, Mail Rail -matka 2017, Matkakertomukset Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.