Matka metromaille, sunnuntai

Sunnuntaina Lontoossa järjestettiin Journey to Metro-Land -museometroajelu, johon osallistuin kaverini kanssa, ja Amershamissa oli perinnepäivä.

Metro-Land, tai Metroland, on Lontoon luoteispuolella sijaitsevien lähiöiden epävirallinen kutsumanimi. 1910-luvulla Metropolitan Railway alkoi markkinoida hallussaan olevia maita keskiluokkaisten perheiden unelma-asuinpaikkana, joka oli lyhyen metromatkan päässä työpaikoista ja huvittelumahdollisuuksista. Seudun suosio lienee ollut suurta, ainakin sen perusteella, että myytyjen kausilippujen määrä nousi yli 700 % vuosien 1921 ja 1928 välillä tietyillä asemilla. Kansa otti alueen omakseen, ja Metromaiden viehkeys on innostanut kirjailijoita, siitä on sävelletty lauluja ja se on ollut televisiosarjojen ja elokuvien näyttämönä.

S8-junasarjan sisustuksessa on istuimia myös poikittain. Ennen muinoin otetangot muistaakseni tunnustivat linjojen tunnusvärejä, mutta nykyään ne ovat geneerisen keltaisia, mikä helpottaa näkövammaisten elämää, ja toisaalta varsinkin S7:t kiertänevät enemmän linjalta toiselle kuin A:t, C:t ja D:t. Penkkikankaassa kaikkien neljän linjan tunnusvärit sentään ovat säilyneet.

Mekin lähdimme aamulla hotellilta kohti Metro-Landia – bussilla. Toki viimeisen osuuden Wembley Parkista Watfordiin taitoimme uudenaikaisella S-junasarjalla, joka on korvannut ison liudan perinteisiä sarjoja. Ennen vanhaan lähellä maanpintaa kulkevilla metrolinjoilla liikkui A-, C- ja D-junia, joten monipuolisuus tuntuu vähentyneen, mutta ei nykyäänkään kalustotilanne ole aivan yhdenmukainen, koska District-, Circle- ja Hammersmith&City-linjoilla kulkee seitsenvaunuisia S7-junia ja Metropolitan-linjalla puolestaan kahdeksanvaunuisia S8:ia. Eroa on vaunumäärän lisäksi sistustuksessa. Kirsikkana iin päällä on olemassa yksi S7+1-juna, jossa on S8:n tapaan kahdeksan vaunua, mutta sistustus on kuin S7:ssa.

Saavuimme Watfordiin juuri, kun päämatkakohde, vuoden 1938 mallia oleva metrojuna, oli lähdössä. Laiturilla oli paljon ihmisiä, ja muutenkaan en tykkää kuvata asemalla olevaa junaa siltä laiturilta, jonka ääressä se seisoo. Päätin palata edelliselle asemalle, josta sain mainion kuvan raiteen yli, eikä muitakaan häiriötekijöitä näkynyt. Muistin toki myös varmistaa, etten itse ole häiriötekijä muille.

Croxley. Olin kahden hengen kuvausrintamassa.

1938-junasarja on tilattu osana Lontoon liikennelaitoksen suurta investointiohjelmaa, joka tunnetaan nimellä New Works Programme. Vaunuja valmistetiin yli 1100 kappaletta. Nämä junat olivat käytössä 50 vuotta, pääosin Northern- ja Bakerloo-linjoilla. Viimeisen kerran niitä käytettiin maanalaisen matkustajaliikenteessä 19.5.1988. Muutama yksilö on tosin säilynyt päivittäisessä liikenteessä Isle of Wightillä.

Kuvaamisen jälkeen pidimme jo lounastauon Harrow’ssa, jota on luonnehdittu Metromaiden pääkaupungiksi. Se on tuttu kuvauspaikka jo aikaisemmilta vuosilta, koska se on vilkasliikenteinen risteyasema, jossa Metropolitan-linja haarautuu moniaalle, ja Chiltern-junayhtiön paikallisjunatkin siellä seisahtuvat. Myös liityntälinja-autoliikenne on runsasta.

Harrow-on-the-Hillin odotushuoneen sisätilat on värikoodattu. Asemarakennus edustaa 1930-luvun modernismia ja sen on piirtänyt Stanley Heaps. Ainakin minulle tunnetumpi arkkitehti oli Charles Holden, joka on piirtänyt useita samantyylisiä asemia Lontoon maanalaisen rataverkolle.

Paikallisjunalla päätimmekin jatkaa matkaa Amershamiin, koska Metropolitan-linjan nopeat skip-stop-vuorot eivät tietenkään viikonloppuna kulkeneet. Laiturilla odotellessa kuulutettiin, että juna oli peruttu, eikä tunnin vuorovälillä hotsittanut jäädä seuraavaa odottamaan. Metron tilanne ei ollut sen parempi: puolen tunnin vuoroväli. Onneksi toiseen suuntaan sentään meni dieselkäyttöinen Networker Turbo, ja laituritason odotushuoneessakin riitti ihmeteltävää.

Sitten saapui metro, joka oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa, mutta laiturilla ja junassa kerrottiin eri määränpää. Hetken päästä kuljettaja tarttui mikrofoniin, ja toisti noin 5 kertaa, että laiturinäytön tieto oli oikea, ja että juna oli menossa Amershamiin. Sitä olen aina ihaillut Lontoon metrossa, kuinka usein kuljettajat puhuvat matkustajille, ja kuinka selviä ja ymmärrettäviä kuulutuksia he saavat aikaan. (Sellaiseksi kuuluttajaksi minäkin haluaisin oppia, jos ne meidän bussien mikit vaan toimisivat.)

Lontoon RT-bussityypin erottaa RM:stä (Routemasterista) jäähdyttimen perusteella. Myös AEC:n valmistaman RT:n ja Leylandin RTL/RTW:n isoin ulkoinen ero on jäähdyttimen malli. Kaikissa neljässä bussityypissa on hyvin samankaltainen korimalli.

Amershamissa oli menossa perinnepäivä. Alhaalla, vanhalla kylällä, oli nähtävissä mm. vanhoja autoja, ja asemakylän ja vanhan kylän välille oli järjestetty museobussikyytiä. Liikenteessä oli ainakin viisi museobussia, ja siitä huolimatta matkustajien jono oli kymmenien minuuttien mittainen. Jonottaessa oli aikaa puhua busseja koordinoivan henkilön kanssa, ja hän kertoi, että osa autoista ajoi eri yhdistyksen järjestämää liikennettä Cheshamiin asti, mutta ottivat nekin mukaansa Amershamin asemalta sen verran väkeä kuin kyytiin mahtui.

Meidän kyydiksemme tuli RTW467, Leyland Titan -merkkinen, vuodelta 1950. Lontoon liikennelaitoksen RT-tyyppisiä busseja valmisti pääasiassa AEC (Regent III -malli), mutta Leylandin alustalla ja moottorilla varustettuja RTL:iäkin tehtiin 1631 kappaletta. Tämä RTW on RTL:n levennetty versio, leveys on 8 jalkaa.

Mäki alas vanhalle kylälle oli jyrkkä, ja rautatien silta matala, mutta niin siitä vaan selvittiin. Kerran olen RT:n ohjaamossa käynyt, ja sinne meneminen ja sieltä poistuminen pienen oven kautta ei ollut kaikkein kauneinta eikä kätevintä hommaa. Nyt näin muutamien brittikuljettajien taidonnäytteitä, ja kyllähän se heiltä hieman näppärämmin kävi kuin minulta.

Tapahtuman ilmoituksessa oli ehdotettu pukeutumista 1930-luvun tyyliin. Osa matkustajista oli ottanut neuvosta vaarin.

Sitten olikin jo aika lähteä hakemaan lippua asemalta. Aseman henkilökunta päästi meidät laiturille lippuporttien läpi, mutta sen jälkeen huomasimmekin, että laiturikioskiin ei kelvannut pankkikortti, joten käväisimme vielä ulkopuolella. Juuri samalla hetkellä Lontoosta saapui nykyaikainen metro, ja porttivahti oli helisemässä, kun hän selitti sen matkustajille, että teidän pitää leimata itsenne normaalisti ulos, ilmoittautua museojunaan, ja palata takaisin sisään, mutta näiden kahden ei tarvitse, kun niillä on jo tuo museojunalippu.

Kahvihetken jälkeen oli aika nousta junaan. Tai tässä tapauksessa laskeutua. Amershamiin on aina ajettu normaalin kokoisilla (metro)junilla, ja museometro on mitoitettu mahtumaan pieneen teräsputkitunneliin. Isojen ja pienten junien lattiatason välillä on kymmenien senttien ero.

Museometromatka oli suorastaan ekstaattinen. Olimme etummaisessa vaunussa, jonka moottorit ja voimansiirto mourusivat niin voimakkaasti, etten ole sellaista aikaisemmin kuullut. Kuljettajakin ajoi varsin reippaasti, vaikka nopeusmittaria en nähnytkään, kun kävin avoimesta ohjaamon ovesta kurkkimassa menoa.

Suuntaa vaihdettiin kahdesti, ja toiseen suuntaan mennessä kuljettaja tuli hoitamaan junan ovia. Aikoinaanhan metroissakin oli kahden hengen miehistö, kuljettaja ja toinen henkilö, jota englanniksi kutsuttiin tittelillä guard. Kunnollista suomennosta en ole keksinyt; guardin tehtävä oli kuitenkin avata ja sulkea vaunujen portit asemilla, eikä se tehtävä siitä paljon muuttunut, kun käyttöön tulivat automattiset ovet.

Kuljettajan kanssakin vaihdoin muutaman sanan ajonopeuksista, kun odottelimme lähtölupaa Harrow-on-the-Hillistä. Ihmisiä tuli ja meni, ja melkein jokaisella oli jotakin asiaa henkilökunnan edustajalle, joko vanhan junan ihmettelyä, tai lippujen tai myöhästymisten selvittelyä. Hän availi omaa oveaan myös kesken linjan, kun seistiin punaisilla opastimilla, ja jutteli toisen pään kuljettajan kanssa liikennöinnin säännöistä. Sitä toimintaa oli mukava seurata, ja jos tämä mies vie saman asenteen oikeisiin töihinsä, niin hän varmaankin on yksi juuri niistä kuuluttimiin höpöttävistä ja matkustajiinsa yhteyttä pitävistä kuljettajista.

Harrow-on-the-Hillissä bongasin myös saman Youtube-julkkiksen kuin edelliselläkin Lontoon-matkallani. Nimikirjoitusta en nytkään ehtinyt saada. Seuraavan Lontoon-matkan matkakohdelista alkaakin jo muodostua.

Ealing Commonissa oli aika jättää museometro, ja kiirehtiä lentokentälle. Matkaa suunnitellessa pelkäsin hieman, riittääkö aika, mutta päätin ottaa riskin. Pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa kulkeminen ja etukäteen tehty lähtöselvitys nopeuttivat toimintaa Heathrow’lla, joten hyvin ehdimme koneeseen.

Paluulennon konetyyppi oli Airbus A320. Melko paljon melko kovaa turbulenssia esiintyi, ja vähän väliä heräilin nokkauniltani, mutta turvallisesti pääsimme kuitenkin perille. Penkit oli varattu koneen takaosasta, ja jälleen kerran matkustajia oli sen verran vähän, että oli tilaa levittäytyä. Sillä tavalla on käynyt jo sen verran monesti, että tästedes suosin aina vuorokauden viimeisiä tunteja ja matkustamon viimeisiä penkkejä.

Oli niin mahtava reissu ja etenkin museometron kyyti, että aivan varmasti menen siihen maahan ja kaupunkiin vielä uudelleen.

Kategoria(t): Matka metromaille 2018, Matkakertomukset Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.