Bussiajelua

Yhtenä osana linja-autoharrastukseeni kuuluu matkustelu linja-autoilla huvin vuoksi. Nykyään en sitä kovin paljon harrasta, kun ajelen työkseni, mutta nyt päätin repäistä ja matkustaa paikasta toiseen pisimmän kaavan mukaan.

Huviajeluharrastus alkoi minun osaltani jo 1990-luvulla. Mitään yksittäistä lähtölaukausta en muista, mutta pienoisrautatiekerhosta saatujen kavereiden esimerkin ja seuran voimin aloin matkustella sinne tänne pääkaupunkiseudulla. Paikallistuntemukseni kasvoi kohisten.

Nobinan uusi VDL Itäkeskuksessa. Pienestä linjanumerosta en kerinnyt saada kuvaa.

Tämänkertainen sightseeing, joiksi niitä silloin muinoin kutsuttiin, alkoi Herttoniemestä, kun hyppäsin Nobinan uuden VDL:n kyytiin linjalle 80. Siinä oli linjanumero pienellä fontilla, mikä johtuu linjakilven ja rahastuslaitteen linjakilpiohjauksen välisestä kommunikaatiosta tai ohjelmoinnista. Samoja ongelmia oli myös omalla työnantajallani jo siinä vaiheessa, kun Parkeoneja otettiin käyttöön, ja ne on jo saatu korjatuksi, joten ihmettelin, miksi tämä bugi nyt uudestaan tulee pintaan.

Jatkoin matkaa Itäkeskuksesta 98:lla. Ivecon takaovi ei avautunut, vaikka oven kojeistosta toiminnan ääniä kuuluikin.

Rastilassa jäi muutaman minuutin vaihtoaika 560:een. Takaosassa leijui tuore tupakan haju, mutta vaikeapa siitä on sanoa, kuka siellä on poltellut. Joka tapauksessa matka Mellunmäkeen toi jossakin määrin mieleen kipeätkin Vuosaaren muistot.

Mellunmäessä kiirehdin juuri laituriin ajaneeseen 562:een. Etukäteen tekemääni suunnitelmaan nähden se oli aikaisempi vuoro, mutta kun ehdin siihen, varmistin, että seuraava vaihto Hakunilassa toimii. (Olisi toiminut etukäteen suunnitellulla vuorollakin, ja bussikin olisi ollut parempi.) 562:lla oli päällä poikkeusreitti Tikkurilassa, mutta se jäi huomaamatta suunnitellessa, enkä alkanut muuttaa suunnitelmaa lennossa.

717:llä kuljin Hakunilasta Kolohonkaan, josta kävelin Lahdentien varteen. Oli kylmä päivä, mutta onneksi oli lämpimästi päällä, sillä 739:n odottelua pysäkille jäi vartin verran.

Vantaa-mallisia pysäkkikatoksia pitää kuvata nyt, kun niitä vielä on. HKL:n perinteiset, vihreät katokset ovat jo kauan sitten kadonneet, ja kai näitä syrjäisempiäkin vanerisia odotussuojia korvataan uudemmilla hiljalleen. Infojuliste ja pysäkkikilpi päreineen onkin jo näköjään uusittu.

Korsossa kirmasin tien toiselle puolelle, ja otin 633:n Ruskeasantaan. 633:n reitti kulkee Maantiekylässä Tuusulan kautta, mutta on siellä voinut HSL:n lipuilla matkustaa jo ennen kuin Tuusula liittyi HSL:ään, koska alueen pysäkit kuuluvat Vantaan maksuvyöhykkeeseen. Nytkään ei siis ollut tarkastusmaksun uhkaa, vaikkei minulla lähiseutulippua ollutkaan.

623:sen kyytiin nousua jännitin eniten. Ruskeasanta-niminen pysäkki on hieman syrjässä sekä Ruskeasannan kuululta Shelliltä että Ruskeasannan asuinalueelta, ja koska linjaa ajavat tutut kollegat melkeinpä saman kahvipöydän äärestä, arvelin, että saatan saada osakseni ihmetystä, kuinka nousen kyytiin keskeltä ei mitään kesken pahimman mahdollisen talvimyrskyn. Pysäkillä ei näkynyt jalanjälkiä, ja pysäkkitolppakin oli liki ojan puolella. Onneksi bussi kuitenkin tuli, ennen kuin itse hautauduin hankeen, ja sisään noustessani ei tainnut kuljettajan ilmekään värähtää.

Leinelän asemalla vaihdoin 574:een, jolla ajelin Aviapolikseen, ja siitä edelleen kahdella junalla varsinaiseen matkakohteeseeni, Selloon, ja Alppirautatien junia pyörittämään.

623:n ja 574:n välillä oli tämän sightseeingin ainut paikka, jossa matkustin samoja pysäkinvälejä useampaan kertaan, jotta ei tarvitsisi hytistä pakkasessa ja viimassa. Se oli aikoinaan yksi tärkeä sääntö, ettei samoja reittejä saanut saman päivän aikana mennä useampaan kertaan. Oli teemasightseeingejäkin, eli piti esimerkiksi matkustaa kaikilla joukkoliikennemuodoilla, tai kaikilla Helsingin sisäisillä linjoilla, joiden numero päättyy kahdeksikkoon.

Sekin on ihan hauska kuriositeetti, että pienoisrautatiekerhosta tämäkin harrastus lähti, ja nyt juuri olin matkalla pienoisrautatiekerhon aktiviteetteihin.

Alppiradalla harrastin kaverini kanssa todenmukaisempaa liikennettä, johon sisältyi myös vaihtotöitä asemilla. Yleensä liikennöintikulttuuri on nopeiden kokojunien suihkimista. (Kokojuna = junan kokoonpano ei muutu matkan aikana, termi on käytössä lähinnä tavaraliikenteen puolella.)

Alppiratailun jälkeen tutkailin kotimatkan joukkoliikennetarjontaa. Yksi A-juna oli peruttu, joten harkitsin palaamista Herttoniemeen 502:lla ja 551:llä. Vaa’ankielen seuraavan U-junan ja 58:n eduksi käänsi kuitenkin se, että myös 502:n edellinen vuoro Merihaasta oli peruttu teknisen vian vuoksi, ja juuri se bussi olisi ollut se, jolla olisin Leppävaarasta lähtenyt.

Laiturilla junaa odotellessa näin, kun bussi kolautti peilillä toisen bussin takaikkunan rikki, kun lähti pysäkiltä jyrkästi. Volvo 8900:n pitkä peilin varsi pääsi jälleen yllättämään. Siihen ne jäivät selvittelemään asioita, ja matkustajat poistuivat etsimään muita kyytejä.

Yksi nykypäivän motivaationi joukkoliikenteellä matkusteluun on, että saan mielikuvan siitä, millaisen kokemuksen tavallinen matkustaja siitä saa. Tämänpäiväisen reissun perusteella ei voi kovin hyvää arvosanaa antaa: Vaikka olikin säätilan kannalta hankala päivä, niin osa silmään pistäneistä asioista ei liittynyt säähän millään tavalla. HSL-alueen tipahtaminen BEST-tutkimuksessa kakkossijalle tuntuu olevan ansaittu, jos nyt kuuden kaupungin otannasta voi mitään päätelmiä tehdä.

Kategoria(t): Joukkoliikenneharrastus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.